Mies tuli kotiin töistä, väsyneenä, nälkäisenä ja kiukkuisena. Olin tehnyt ruoan valmiiksi ja huikkasin hänelle eteiseen "tuu syömään, ruoka on valmista!". Mies tulee eteeni synkkä ilme silmissäään, osaan jo aavistaa pahaa. Mutta koetan olla välittämättä siitä, ja toivon että se menee ohitse.
Syömme melkovaitonaisina, mies kertoo muutamalla sanalla työpäivästään. Minä kuuntelen ja vastailen hiljakseen. Puhelimeni soi, vastaan siihen, ja juttelen hetken siskoni kanssa, huomaan mieheni ilmeestä, että vastaaminen ei ollut hyvä idea, joten lopetan puhelun mahdollisimman nopeasti.

Mies alkaa huutaa että olen huora, juttelen täällä kotona kaiket päivät miesten kanssa, kun hän on töissä. Koetan vastata, että siskoni nytkin soitti. Tässä vaiheessa mieheni on hiuksissani kiinni,nenäni edessä, haarukka kädessään ja sähisee että "puhkon sulta huora silmät". Koetan ehdottaa että hän voisi tarkistaa puhelimestani puhelutiedot, niin soitetut kuin vastaanotetutkin, mutta ei se hänelle sovi, ei hän kuuntele.

Mies repäisee minut eteiseen, tuuppaa lattialle ja alkaa potkia, saan muutaman kipeän potkun kylkeeni ja vatsaani. Tärisen pelosta ja kivusta, koetan nousta ja vilkisen toiveikkaana parin metrin päässä olevaa ulko-ovea. Nousen hitaasti ja varovsti, kuuntelen samalla miten mies syyttelee ja huutaa, ryntään ovelle mahdollisimman nopeast... Ehdin. Minä ehdin! Ehdin rappukäytävään ennen kuin mies saa minusta otteeen.
Vasta rapussa tajuan, että ylläni on vain pelkkä virttynyt kotiasu, eli vanha t-paita ja alushousut. Neuvottomana katselen suljettua kotiovea, tälläkertaa avaimet, kännykkä, vaatteet ja kengät jäivät sisälle.. Naapuriin olen ainakin vielä liian ylpeä menemään.Istahdan toivottomana ylös vievien portaiden juurelle ja pitelen kipeää vatsaani. Kuulen kun mieheni avaa ovemme, ja näen miten hän vetää takkia päälleen vielä kun on sulkemassa ovea. "Päästä mut sisään?" kysyn varovasti, mieheni vilkaisee minua vihaisesti, ottaa hiuksistani kiinni, tuuppaa minut eteisen lattialle ja murahtaaa perääni "meen kaljalle".

Annan veden valua pitkin arka ihoani suihkussa, kuuraan itseäni puhtaaksi. Tunnen itseni häväistyksi, likaiseksi.

Seison ikkunan edessä ja tuijotan vastapäisen talon harmaanlikaista seinää. Tiedän ettei mieheni palaa vielä pariin tuntiin lähikapakasta, ja kun palaa, menee varmasti suoraan nukkumaan.
Seison ja mietin, miten pääsisin täältä pois, tästä tilanteesta.



******************************
mut puheet oli pelkkää helinää.
Ystäviään kuinka ystäviksi nimittää,
kun yksikään ei toden tullen jää.

Kadut kaupungin, joskus mittasin,
nuorukainen huoleton.
Nyt mä laahustan, elän noutajan,
se mut saavuttava on.

Kuinka kerran mua pelottanut ei,
ja tuntui etten uuvu milloinkaan.
Voima karkasi - tuuli vei,
tuskin jalan jalan eteen saan.


Yö - Pelkkää helinää

kaipaus?

Kaipaus? Ikävä?

Olen miettinyt viime aikoina paljon.. paljon sitä, kaipaanko ex-miestäni oikeasti?

Olen tainnut päästä ratkaisuun.. tai en tiedä ratkaisusta, ainakin jonkinlainen päätelmä. Mutta ainakin sisälläni ollut tunnemyrsky ja sinne tänne pomppivat ajatukset ovat rauhoittuneet.

Olen tullut siihen tulokseen, että en kaipaa tai ikävöi ex-miestäni, ainakaan enää..
Sitä se tunne oli ehkä tuossa alkukeväästä. Kaipasi toista, toisen läheisyyttä, kosketusta, tuoksua, ihan kaikkea.. Kaikeasta pahasta huolimatta.
Koska olihan meillä joskus niitä hyviäkin hetkiä. Ja eron jälkeen ne tietenkin korostuivat. Joskus tuli sellainenkin tunne että "ihan turhaanhan me erottiin". Onneksi silti jaksoin pysyä kovana, ja olla palaamatta hänen luokseen.
Ehkä se tunne oli sitä, että oli tottunut toiseen, kaikkien niiden viiden vuoden aikana, mitä olimme yhdessä olleet. Kaikesta huolimatta se toinen oli se tuttu ja turvallinen (turvallinen taitaa olla aika korni sana tässä yhteydessä..) ihminen. Luopumisen tuskaa.. pelkoa siitä, mitä kaikki uusi tuo tullessaan.

Erään kaverini kautta olen nähnyt liiankin läheltä sen, mihin vuosia jatkunut "asutaan yhdessä, muutetaan erilleen, asutaan yhdessä, muutetaan erillen.. jnejne" johtaa.. ja mitä se tarkoittaa. Hänenkin kohdallan tilanne oli se, että väkivalta oli viikottaista, ajoittaisina jaksoina jopa päivittäistä. Silti, aina kun he asuivat erillään muutamia kuukausia- puoli vuotta, sen jälkeen he palasivat taas yhteen, jonka jälkeen kuukausi tai pari mene ihan hyvin.. sitten palattiin tuttuun kaavaan, lyömisineen ja kaikkine muineen.
Vaikka näinkin lähellä oli esimerkkki siitä, ettei tuollainen suhde kuitenkaa muutu... ei se onnistu. Silti.. silti sitä palaamista ajatteli itsekin.. Heti viimmeispien lyöntien jälkien parannuttua, sitä alkoi miettiä, että.. "entä jos, jos me vielä kerran yritettäisiin..". Tuli ikävä toista.
Enää ei ole ikävä. Onneksi.
Tunteita häntä kohtaan ei enää ole.

Kaipaan ja ikävöin silti.. haluaisin läheisyyttä, rakastelua, välittämistä, kaipaan kaipaamista. Tunnetta siitä, että on joku jota odotta tai joku joka odottaa minua. Kaipaan läheisyyttä, ihan vaan halimista, yhteisiä äänettömiä hetkiä jonkun kanssa, kun maataan sängyllä, eikä kumipikaan sano mitään, ollaan vain, lähelkkäin..