Opettelen unohtamaan

En edes muista mistä se riita alkoi- en halua muistaa, opettelen unohtamaan...

----------
Tunnen nyrkin iskut vatsassani, koetan suojata päätäni käsilläni, joten vatsani jää paljaaksi. Haluaisin käpertyä sohvalle, ja odottaa kuinka monta nyrkiniskua ja potkua on vielä tulossa, mutta pelkään, että jos jään siihen, en enää heräisi.
Nousen siis, ja toivon ettei hän estä pääsyäni eteiseen tai ovesta ulos. Mieheni raivoaa, huutaa ja karjuu syytöksiään.. niin että sylki lentää hänen suustaan, välillä hän tuo kasvonsa ihan kasvojeni eteen ja tuijottaa vihaa ja inhoa leiskuvat silmänsä aivan kasvoihini kiinni. Samaa aikaan, tunnen taas vihlaisevaa kipua kyljessäni, hän on potkaisut minua. Taitun kumaraa pidellen kylkeäni, ja samalla saan usen nyrkiniskun sarjan päähäni. Horjahdan vasten sohvaa ja saa vielä uuden potkun kylkeeni. Vaikka kuinka koetan purra hammasta ja olla aivan hiljaa, pieni valitus karkaa huuliltani. Siitäkös hän suuttuu taas lisää.. "jos et oo hiljaa, tapan sut.." hän lyö vielä muutama kerran kasvoihini ja poistuu tupakalle.

Istun hetken paikoillani, huohotan. Vavisten käyn kasaamassa vaatteet valmiiksi makuuhuoneesta, otan avaimet ja kännykän mukaani, sekä kännykän laturin, koska se huomaan akun olevan melkein loppu.
Pakenen suihkuun, vessan peilistä huomaan, miten silmäni on mustana, ja kyljessä kengän kokoinen sinivioletti alue, kumartuminen sattuu.. ja arvelen kylkiluuni olevan poikki. Annan kylmän veden valua päälleni, ja toivon sen rauhoittavan edes hieman mustelmien syntymistä.
Kauhukseni tajuan, että on perjantai, ja seuraavana päivänä mieheni veli olisi tulossa käymään kahden lapsensa kanssa. Mietin miten saan silmäni meikattua piiloon.

Tulen suihkusta, mieheni kuuntelee sohvalla kuulokkeet päässä musiikkia ja lukee lehteä. Tiedän saavani olla rauhassa loppuillan ja menen tiskaamaan..
---------

Kun vielä unohtaisi nämä kuvat jotka öisin piirtyvät joskus turhankin elävänä muistista verkkokalvoille.

Lähteä vai jäädä?

Mitä hyvää oli siinä että päätin lähteä.. entä, oliko siinä jotain huonoa?
Mitä hyvää oli siinä, että lähdin, päätin suhteen, pakkasin kamani ja häivyin. Paljonkin, hyvin paljon, jos siinä ei olisi enmmän hyviä puolia kuin huonoja, olisin varmasti vieläkin hänen kanssaan.
Ainakin kaikki haukkuminen, vähättely, kiusaaminen, yletön kontrollointi, elämän rajoitaminen ja mustasukkaisuus, vittuilu, mustamaalaaminen.. Potkiminen, lyöminen, hiuksista kiskominen, veitsellä/asella uhkailu..
Mitä hyvää sitten menetin?
Se onkin vaikeampi kysymys.. koska kaikki se hyvä, mitä meillä joskus oli, siitä on sen verran kauan, että.. en tiedä, jos kysytään viimmeisen kahden vuoden ajalta- melkein kolmen, en varmasti menettänyt yhtään mitään, koska sitä ei ollut.
Mitä sitten joskus oli... Rakastinko tuota ihmistä koskaan? Oliko meillä tulevaisuuden suunnitelmia? Oi kyllä.. rakastin, valtavastikin, ja oli, oli meillä suunnitelmia, jopa siihen asti, että mahdollisten tulevien lasten nimiä oli mietitty. Sitten vain kaikki muuttui.. miksikö? Sen pohtiminen vaatii varmasti jo uuden tekstin. Joka tapauksessa, tuntuu että olen miettinyt itseni hulluuden partaalle, että entä, entä, jos kaikki vika olikin minussa? Tai suurin osa viasta? Vai oliko? Vai saiko hän vain minut uskomaan, että niin oli?
Jos hän ei kerran ollut minulle viimeisinä aikoina enää rakas tai kumppani, vaan pikemminkin epämieluinen kämppis, jonka kanssa oli pakko asua saman katon alla.. Niin, miksi joskus vieläkin kaipaan häntä?
Mitä enemmän ja pidempään aloittelen omaa elämääni, omilla siivilläni, minusta tuntuu, etten kaipaa hänä, vaan kaipaan läheisyyttä, rakkautta, kumppania, jotain joka on minulle tärkeintä, ja jotain, jolle minä olen se tärkein.. Kaipaan jotain sellaista, mitä en ole vielä ehkä edes koskaan saanut.. tasavertaista kumppanuutta toisen ihmisen kanssa.
En siis koe jääväni mistään paitsi, tai olevani ilman mitään nyt..
Nyt on mahdollista ehkä jonain päivänä löytää vielä normaalin elämän, normaalin parisuhteen, ja ehkä joskus lapsenkin, (vaikka en vielä 100% varmasti tiedäkään haluanko niitä) mutta lapsia en olisi voinut exäni kanssa edes harkita. En itseni, enkä varsinkaan lapsen takia. Vaikka niistä kyllä niinä ensimmäisinä, hyvinä vuosina puhuttiinkin, ja haaveiltin, mutta ei, ei enää moniin vuosiin.

Lisäksi, pääsin lähtemään, tajusin irroittautua - ennen kuin oma mielenterveyteni kärsi tästä, onneksi.

nightmare before christmas

Kauhukuva siitä, miten entinen puolisoni pitelee keittiöveistä kurkuallani, sormet tiukasti kietoutuneena hiusteni ympärille.. Miten koetan olla hiljaa, yhtään ärsyttämättä, ja käytän jokaisen kallisarvoisen sekunnin sadasosan siihen, että katson missä kännykkäni, avaimeni ja muut tavarat ovat.

Vihdoin puolisoni hellittää otettaa.. vetää veitsen pois kaulaltani, mutta puraisee kipeästi ja lujaa suoraan kurkkutorven kohdalta. iskee muutaman iskun suoraan vatsaani. Lopulta hän päästää otteensa, ja rymistelee parvekkeelle tupakalla.

Haluaisin vajota lattialle, itkeä, vapista, tuntuu että voisin melkein laskea pelosta alleni.
kuitenkin jokin pakottaa minut toimimaan ja käyttämään jokaisen hetken hyväkseni, haalin päälleni vaatteet mitkä ensimmäisenä käsiini osuvat, koska koko tämän episodin alkaessa, olin jo käymässä nukkumaan, alasti sängyssä. Revin päälleni paidan, farkut, kengät ja taskuun puhelimen ja avaimet. Rintaliivien, alushousujen tai sukkien etsimiseen ei nyt ole aikaa.

Seuraava muistikuvani on kaverini luota, patjalta tyhjästä huoneesta. En muista tai tiedä, miten olen päässyt hänen luokseen.
Itken helpotuksesta ja pelosta.. Onneksi oli tälläkertaa turvapaikka minne mennä.

Tuo kuva palaa mieleeni yhä uudestaan, en saa unta..
Ehkä ensi yönä.

minne katosi päivät..

Tuntuu hassulta, että 3-kymppisenä joutuu melkein opettelemaan kaiken uudelleen, tai ei sentään kaikkea, mutta, elämään.. Sen että on muutakin elämää kuin koti, ja siellä puoliso..

Viimmeiset neljä vuotta ovat kuluneet pääosin kotona.. puolison kanssa. Eikä siinä mitään, mä en ole koskaan ollut mikään bilehile, ja en todellakaan haluaisi joka päivä tai edes joka viikonloppu olla jossain ryyyppämässä, bilettämässä ja rälläämässä, ne ajat ovat kohdaltani ohi, jos niitä nyt varsinaisesti on koskaan ollutkaan. Minusta on ihanaa olla oman rakkaan kanssa kotona, puuhailla jotain pientä yhdessä esim. kokkailla, katsella leffaa, tai ihan vaan olla, vaikka molemmat tekisivät omiakin juttujaan.  Tai, tehdä puolison kanssa jotain yhdessä, lähteä vaikka kävelylle, leffaan, keikalle kuuntelemaan musiikkia tms. Mutta, jos se, että joskus (kolme- neljä kertaa vuodessa) haluaisi lähteä tyttökaverinsa (tai tyttöporukassa) kanssa jonnekin, jos se on puolisolle kamalaa, ihan ylisepääsemätöntä.  Entisessä suhteessani oli siis tilanne, että puolisoni ei koskaan siis suoraan kieltänyt minua lähtemästä, mutta.. Niin, asianhan voi ilmaista hienotunteisesti ja kautta rantain niinkin, että toinen ymmärtää ettei ole lähtemistä, tai siitä seuraa mökötystä, vittuilua ja päiväkausia jatkuvaa henkistä väkivaltaa.
Tämä kaikki kontrollointi ja muu, oli varsin kausittaista, riippuen ex-puolisoni mielenterveydestä (tai sen puutteesta). Oli joskus aikoja, että kaikki oli oikeasti hyvinkin.

Oliko kyse sitten kontrollonnoin halusta, mustasukkaisuudesta, vai siitä, ettei minulla saisia olla elämässäni muita ihmiskontakteja kuin hän.. vai ehkä niistä kaikista. Vaiko pelkästään hänen mielenterveysongelmistaan? En tiedä.. mutta raskasta se joka tapauksessa oli. Luottamuksesta tuon ei pitänyt olla kiinni, kummallakaan.. molemmat olimme ehdottomia ex-mieheni kanss siinä, ettei ole muita kumppaneita, ja luotimme toisiimme tässä asiassa täysin.
Joskus sain huudot siitä, että juttelin äitini kanssa puhelimessa.. ja auta armias, jos olin puhelimessa, kun hän tuli esim. töistä kotiin.. se se vasta kamalaa olikin, koska, hän ei voinut tietää mitä olin jutellut ja kenen kanssa.

Nyt olen kolmekymppisenä tilanteessa, että olen ensimmäistä kertaa moniin moniin vuosiin sinkku (olkoonkin, että ihastumista on ilmassa, mutta se ei kuulu nyt tähän), ja yksin.. Saan tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa ja milloin huvittaa..
En ole asunut vielä kauaakaa erossa ex-puolisostani, ja avioerokaan ei ole vielä virallinen, mutta henkisesti tämä on ollut minulle tosi tärkeää aikaa. En edes tiedä, kuinka kauan olisin enää jaksanut entisessä suhteessani, tuskin kovinkaan kauaa.. ehkä kyse oli viikoista, ehkä kuukausista.. mutta mihin se olisi päättynyt, sitä en tiedä, enkä ehkä haluakaan pohtia, tai ehkä en vain ole siihen valmis, ainakaan vielä.

Kaikista tärkeintä on nyt kuitenkin se, että olen turvassa... vai olenko?
No, ainakaan kukaan ei kotona jatkuvasti hauku, vähättele ja alista, tai tee fyysistä väkivaltaa, ei tarvitse enää peitellä mustaa silmää, katkenneita kylkiluita tai mustelmia..