Zombi?

Taas olen pohtinut pienen pääni turvoksiin siitä ajatuksesta, että entä jos minä olisin voinut jotenkin välttää ne tilanteet, kun tuli riitaa, joka kärjistyivät lähes aina väkivallaksi sekä henkiseksi, että fyysiseksi.Saanko edes koskaan tietää sitä, olisinko voinut toimia toisin?
Tiedän että olen pohtinut samaa asiaa aikaisemmissakin kirjoituksissani, muutamaankin otteeseen. Mutta, ei siitä vain pääse yli ajatuksesta, että entä jos minä itse olen syyllinen kaikkeen siihen mitä tapahtui? Vatkaan ajatusta edes takaisin.. mietin, olinko minä se mielenterveysongelmainen, eikä mieheni.
Tuntuu että joka toinen päivä olen varma, että syy on minussa, joka toinen päivä olen varma että se on exässäni.
Vanha sanonta sanoo että "riitaan tarvitaan aina kaksi?". Mutta, onko se todella aina niin?

Vai vaikuttiko siihen mieheni mielenterveysongelmat ja siitä johtuvat persoonallisuuden häiriöt. Ne olivat varmasti yksi iso asia, joka vaikutti suhteeseemme, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla.
On pelottavaa ja käsittämtöntä, miten pienet asiat voivat muuttaa rauhallisen ruokailuhetken täydeksi helvetiksi. Lasin kolahtaminen pöytää vasten saattaa olla riittävä syy antaa turpaan. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa, ettei omalla tekemisellä tai tekemättä jättämisellä ole enää merkitystä, se selkäsaunan syy revitään jostain jokatapauksessa.
Mutta luulen, että jos suhteessa häneen ei olisi ollut fyysistä väkivaltaa, olisi siitä ollut hyvin paljon vaikeampaa irtautua. Kaikesta huolimatta rakastin häntä. Henkinen väkivalta voi olla paljonkin pahempaa kuin fyysinen, myös siksi, että useimmat fyysisen väkivallan uhrit lähtevät suhteesta jossain vaiheessa, useimmat henkisen väkivallan uhrit eivät, koska ovat niin alistettuja, peloteltuja ja uskoteltuja omaan zombi-rooliinsa.

Onko niin, että tälläisessa suhteessa eläminen ja siihen jääminen johtuu usein henkisen väkivallan onnistumisesta. Siitä, ettei toinen enää uskalla lähteä, tai halua, tai pysty, kun on niin alisettu. Toinen on saatu uskomaan uskomattomia valheita siitä, miten huono ja kyvytön ihminen on, kyvytön tekemään mitään tai päättämään mistään, edes omasta elämästään.. varsinkaan siitä.

Naapurit

Minulle tulee kylmä fiilis, ja kuitenkin samalla suuttumus, kiukku ja viha kuumottavat sisintäni.

Kuuntelen miten naapurini paiskoo avo/aviovaimoaan taas ympäri asuntoa, välillä kuuluu huutoa, itkua ja tavaroiden paiskomista. Sitten ei mitään. Taas hetken kuluttua lisää paiskomista ja huutoa.
Mietin monta kertaa käsi puhelimella, mietin minuutin, vielä toisen, ja siirrän puhelimen syrjään. Metelöinti alkaa taas, ja käteni eksyy uudelleen puhelimelle. Emmin, ja peräännyn taas. Olenko pelkuri?
Mietin soittavani poliisille, jotta tilanne ruhoittuisi. Mutta samalla mietin, miten paljon poliisien tulo voi tilannetta pahentaa.. Ei ehkä juuri sillähetkellä. Mutta entä kun poliisit lähtevät? Tai jos vievät riehuvan osapuolen pois, ja kun tämä pääsee putkasta takaisin kotiin.. Kyse ei ole siitä, etten välittäisi, tai etten haluaisi puttua, mutta siitä, että tiedän, miten tilanne voi pahentua, jos siihen joku muu puuttuu.
Tälläkertaa en soittanut, meteli lakkasi. Ovi kävi rappukäytävässä ja joku alkoi laskeutua nyyhkyttäen portaita. Toivottavasti naisella on paikka minne mennä.

Ystäväni pyysi minua lähtemään kanssaan erääseen seminaariin: 6.10.10 - "Ja ne sanoi että anteeksiantaminen on osa prosessia". Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki).
Kyllähän tuonne voisi mennä,ystävääni lainaten: "olisi mielenkiintoista kuulla, mikä on virallisten tahojen mielipide lähisuhdeväkivallasta".