Opettelu jatkuu, ensimmäisiä haparoivia askeleita havaittavissa..

Opettelen unohtamaan, taas, vieläkin..
Saatan joskus huomata, huomata unohtaneeni hänet jopa pariksi päiväksi.
En kaipaa häntä, tai mieti mitä menetän kun emme ole yhdessä. Useimmiten se mitä hänestä on tullut mieleen, on ollut huonoja juttuja, enkä halua että ne enää yllätävät minua, että havahdun ajattelemasta sitä, millaista oli elää hänen kanssaan. Koska ne ajatukset pilaavat koko loppupäivänä. Sen jälkeen, kaikki tuntuu ahdistavalta, pelottavalta ja masentavalta, ei haluaisi edes lähteä loppupäivänä ulos ovesta. Tuntuu että kaikki kadulla tuijottaa juuri minua, on ihan vainoharhaisen pelokas olo. Tuntuu että jokaisen kulman takana joku vaanii juuri minua.

Nyt, kun noita päiviä, että unohdan, ja voin olla ajattelematta, on jo hieman enemmän.. voisin ehkä kuvitella joskus jotain uutta ihmissuhdetta.
Ei, sen ei tarvitse tulla vielä, eikä liian nopeasti, ei todellakaan. Mutta, niin kauan, kuin mielikuvat exästä vaivaavat, en voi edes kuvitella mitään suhdetta, nyt sellaista kykenisi edes ajattelemaan, tai toivomaan.

Olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon tavasta tarkistaa monta kertaa ulko-ovi, ennen nukkumaan menoa, että se on varmasti suljettu. Silti, tarkistan joka ilta, että puhelimessani on riittävästi akkua.. Sekin tapa jäi siitä, kun piti miettiä joka ilta, missä tavarat ovat, ja onko puhelimessa riittävästi virtaa, jos joudun lähtemään jonnekin yön selkään.. Alan pikkuhiljaa päästä eroon pelosta, että jos tapaan muita ihmisiä, siitä alkaisi kolmannen luokan mailmansota. Vaikka asun nyt yksin, on tuntunut jotenkin todella kielletyltä tavata muita ihmisiä, olla sosiaalinen. Niinhän se ennen oli. Ehkä mä vielä opin.
Kesällä olenkin ollut sosiaalisempi kuin pitkään aikaan, ja se on tehnyt minulle hyvää.
Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli..
Tai ehkä tajusin.. näin jälkeenpäin kun mietin, tiesin sen koko ajan, että suhteemme oli lopussa, koetin(mme) tekohengittää sitä puoliväkisin, koska en suostunut myöntämään tilannetta itselleni. Tiesin myös, että tilanne menisi vielä pahemmaksi, jos en tekisi asioille jotain.

En vain voi tajuta, miksi en tajunnut lähteä silloin, kun se pelkääminen alkoi. Mutta, ei se ole aina niin yksinkertaista, ei ollenkaan.
Toki, pelkäämään ja miettimään mahdollista eroa olin joutunut ennenkin, mutta en vielä kertaakaan pakkamaan tavaroita valmiiksi, tai lähtemää. Muutama kuukausi tuon keskustelun jälkeen tein sen ensimmäisen kerran..

Haarukka

Haarukka

Olin tehnyt ruoan valmiiksi, kun miehei oli lähdössä töihin. Istuimme keittiössä syömässä, juttelimme tavanomaisia asioita ja mietimme kauppalistaa. Otin puheeksi erään ystäväni (miespuolinen) ja sen, että olisi kiva kutsua hänet, ja hänen tyttöystävänsä vaikka syömään meille. Jostain syystä mieheni raivostui tästä, hän huusi minulle "senkin huora! mitä sulla on sen meneillään sen X:n kanssa??!!". Koetin sitten kauniisti vastata, että "Ei mitään, juurihan sanoin, että voisimme pyytää hänet meille, yhdessä tyttöystävänsä kanssa". Mutta ei, miehei ei enää kuunnellut, hän oli saanut kehrättyä itsensä sopivaan raivoon, ja siitä häntä ei enää palautettaisi ennen räjähdystä. Tiestin tilanteen.. niin monesta aijemmasta kerrasta, osasin varautua, henkisesti ainakin, tulevaan. Hän huusi ja raivosi, hänen mielestään minulla oli ihan liikaa kavereita ja tapasin heitä liikaa. Vielä tässäkin vaiheessa koetin sanoa, että "minähän ehdotin, että he tulisivt käymään, silloin kuin sinäkin olet paikalla". Se oli virhe, siitä hän raivostui lopullisesti.
Mies otti haarukan lautaseltaan, hyökkäsi sen kansssa pöydän yli kohti minua, onnistuin väistämään, koska pöytä oli välissämme.. onneksi. Nousin ja koetin poistua tilanteesta vähin äänin. Mies seurasi perässä ja huusi ja raivosi niin, että sylki kupli hänen suupielessään. Pelkäsin, tiesin, että hän näki pelkoni, ja se tuntui suorastaan kiihottavan häntä, jos nyt ei seksuaalisesti, niin ainakin hänen raivoaan. Koetin estellä häntä, mutta hän heilua haarukan kanssa yhä vain. Vilkaisin sivusilmällä keittiön työtasolle, ja onnekseni tajusin sen olevan tyhjä, esim. veitsistä yms. koska jos niitä olisi ollut käden ulottuvill, hän olisi varmasti sellaisen käteensä napannut. Mies ahdisti minut keittiön ovea vasten ja huusi yhä, hän piteli haarukkaa silmieni korkeudella ja kiroili. Yhtäkkiä hänen kätensä meni suoraksi.. haarukka osui suoraan olkapäähäni, karjaisin kivusta, mutta onneksi olin ehtinyt edes hieman reagoida ja väistää.. Se osui vain puolittain, eikä kovin syvälle.. Minun huutoni ja itkuni, sai miehen raivostumaan entisestään, kuin ärsytetty härkä. Pääsin onneksi pakenemaan vessaan, ja tiesin jo ennakolta, että mieheni menisi tupakkalle parvekkeelle, ja toivoin hartaasti että hän lähtisi sen jälkeen töihin.
Istuin suihkunurkkauksess.. itkin hiljaa ja vapisin. Tunsin miten kipu olkapäässäni tykytti ja sykki, niiskutin ja istuin hiljaa paikoillani. En tiedä miten pitkään. Lopulta nousin, ja riisuduin. Paitani oli veressä, laitoin sen kylmään veteen likoamaan, ja vasta sen jälkeen uskalsin kurkistaa peilistä olkapääni vauroita. Ne olivat vähäisemmät kun olin pelännyt. Haavat eivät onneksi olleet syvät, neljä reikää sievässä rivissä.. Haarukka.
Illalla mieheni palasi töistä, minun haavani olivat kipeät, mutta rupi niihin kasvoi päälle.. niin henkisiin kuin fyysisiinkin. Mieheni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja sitä minäkin yritin, se oli niin paljon helpompaa. Hymyillä, vaikkakin väkinäisesti, ja jatkaa eteenpäin