Opettelen unohtamaan, taas, vieläkin..
Saatan joskus huomata, huomata unohtaneeni hänet jopa pariksi päiväksi.
En kaipaa häntä, tai mieti mitä menetän kun emme ole yhdessä. Useimmiten se mitä hänestä on tullut mieleen, on ollut huonoja juttuja, enkä halua että ne enää yllätävät minua, että havahdun ajattelemasta sitä, millaista oli elää hänen kanssaan. Koska ne ajatukset pilaavat koko loppupäivänä. Sen jälkeen, kaikki tuntuu ahdistavalta, pelottavalta ja masentavalta, ei haluaisi edes lähteä loppupäivänä ulos ovesta. Tuntuu että kaikki kadulla tuijottaa juuri minua, on ihan vainoharhaisen pelokas olo. Tuntuu että jokaisen kulman takana joku vaanii juuri minua.
Nyt, kun noita päiviä, että unohdan, ja voin olla ajattelematta, on jo hieman enemmän.. voisin ehkä kuvitella joskus jotain uutta ihmissuhdetta.
Ei, sen ei tarvitse tulla vielä, eikä liian nopeasti, ei todellakaan. Mutta, niin kauan, kuin mielikuvat exästä vaivaavat, en voi edes kuvitella mitään suhdetta, nyt sellaista kykenisi edes ajattelemaan, tai toivomaan.
Olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon tavasta tarkistaa monta kertaa ulko-ovi, ennen nukkumaan menoa, että se on varmasti suljettu. Silti, tarkistan joka ilta, että puhelimessani on riittävästi akkua.. Sekin tapa jäi siitä, kun piti miettiä joka ilta, missä tavarat ovat, ja onko puhelimessa riittävästi virtaa, jos joudun lähtemään jonnekin yön selkään.. Alan pikkuhiljaa päästä eroon pelosta, että jos tapaan muita ihmisiä, siitä alkaisi kolmannen luokan mailmansota. Vaikka asun nyt yksin, on tuntunut jotenkin todella kielletyltä tavata muita ihmisiä, olla sosiaalinen. Niinhän se ennen oli. Ehkä mä vielä opin.
Kesällä olenkin ollut sosiaalisempi kuin pitkään aikaan, ja se on tehnyt minulle hyvää.
Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli..
Tai ehkä tajusin.. näin jälkeenpäin kun mietin, tiesin sen koko ajan, että suhteemme oli lopussa, koetin(mme) tekohengittää sitä puoliväkisin, koska en suostunut myöntämään tilannetta itselleni. Tiesin myös, että tilanne menisi vielä pahemmaksi, jos en tekisi asioille jotain.
En vain voi tajuta, miksi en tajunnut lähteä silloin, kun se pelkääminen alkoi. Mutta, ei se ole aina niin yksinkertaista, ei ollenkaan.
Toki, pelkäämään ja miettimään mahdollista eroa olin joutunut ennenkin, mutta en vielä kertaakaan pakkamaan tavaroita valmiiksi, tai lähtemää. Muutama kuukausi tuon keskustelun jälkeen tein sen ensimmäisen kerran..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti