Ero

Avioero tuli virallisesti voimaan.

Olen onnellinen, tai jos en nyt ihan onnellinen siitä, ainakin helpottunut ja tyytyväinen.
Tämä ehkä päätti yhden luvun elämässäni. Ehkä vielä voin tästä joskus jatkaa eteenpäinkin, toivottavasti.
Ratkaisu päätyä avioeroon oli rankka, mutta loppujenlopuksi kaikkien kannalta oikea. Minun, mieheni, ja mieheni lasten. Toivottavasti kaikilla on parempi näin.


Muutamana viime päivänä olen miettinyt, mitä mahtaa kuulua mieheni tyttärille, miten he eromme ottivat? Mitä mieheni on heille tästä kaikesta kertonut?

Joskus huomaan, että minulla on jopa ikävä heitä. Olivathan he kiinteä osa elämääni yli viisi vuotta. Kyllä minä niihin lapsiin kiinnyin, ja välitin heistä paljon, kuulustelin läksyjä, olin mukana harrastusjutuissa, kävimme yhdessä retkillä, näyttelyissä ja museoissa. En ollut heille mikään äidin korvike, enkä halunnutkaan olla, mutta turvallinen aikuinen ja kaverikin, kuitenkin.
Oma lähtöni yhteisestä asunnostamme tuli kuitenkin sen verran nopeasti, ettemme mitenkään etukäteen kertoneet mieheni lapsille erosta. Mietin välillä, miten lapset ottivat erouutisen ja mitä mieheni heille erosta tai sen syistä kertoi.


Loppujen lopuksi on kai pääasia se, että se kaikki loppui.
Keväällä kuitenkin, paljon enemmän kuin yhden tai kaksi kertaa, kävi mielessäni itsemurha.. Vaikka olenkin aina kliseisesti ollut sitä mieltä, että "itsemurha ei ole ratkaisu". Mutta pelon ja ahdistuksen käydesä yhä voimakkaaksi,ja se uuvuttaessa sinut taistelussa jättimäisiä tuulimyllyjä vastaan, samalla kun koetat selvityä paperisodasta ja lakipykäläviidakosta läpi, alkoi iskeä epätoivo ja pelko. Ja tuntui, ettei kummastakaan niistä päässyt oikein mitenkään eroon.
Onneksi minulla oli ystäväni, auttoivat jaksamisessa sen yli, ja.. tänään saan juhlistaa sitä, että avioeromme on virallista. Sen kunniaksi voisin ottaa lasin hyvää punaviiniä ja nauttia syksyn pimeästä illasta.