Lähteä vai jäädä?

Mitä hyvää oli siinä että päätin lähteä.. entä, oliko siinä jotain huonoa?
Mitä hyvää oli siinä, että lähdin, päätin suhteen, pakkasin kamani ja häivyin. Paljonkin, hyvin paljon, jos siinä ei olisi enmmän hyviä puolia kuin huonoja, olisin varmasti vieläkin hänen kanssaan.
Ainakin kaikki haukkuminen, vähättely, kiusaaminen, yletön kontrollointi, elämän rajoitaminen ja mustasukkaisuus, vittuilu, mustamaalaaminen.. Potkiminen, lyöminen, hiuksista kiskominen, veitsellä/asella uhkailu..
Mitä hyvää sitten menetin?
Se onkin vaikeampi kysymys.. koska kaikki se hyvä, mitä meillä joskus oli, siitä on sen verran kauan, että.. en tiedä, jos kysytään viimmeisen kahden vuoden ajalta- melkein kolmen, en varmasti menettänyt yhtään mitään, koska sitä ei ollut.
Mitä sitten joskus oli... Rakastinko tuota ihmistä koskaan? Oliko meillä tulevaisuuden suunnitelmia? Oi kyllä.. rakastin, valtavastikin, ja oli, oli meillä suunnitelmia, jopa siihen asti, että mahdollisten tulevien lasten nimiä oli mietitty. Sitten vain kaikki muuttui.. miksikö? Sen pohtiminen vaatii varmasti jo uuden tekstin. Joka tapauksessa, tuntuu että olen miettinyt itseni hulluuden partaalle, että entä, entä, jos kaikki vika olikin minussa? Tai suurin osa viasta? Vai oliko? Vai saiko hän vain minut uskomaan, että niin oli?
Jos hän ei kerran ollut minulle viimeisinä aikoina enää rakas tai kumppani, vaan pikemminkin epämieluinen kämppis, jonka kanssa oli pakko asua saman katon alla.. Niin, miksi joskus vieläkin kaipaan häntä?
Mitä enemmän ja pidempään aloittelen omaa elämääni, omilla siivilläni, minusta tuntuu, etten kaipaa hänä, vaan kaipaan läheisyyttä, rakkautta, kumppania, jotain joka on minulle tärkeintä, ja jotain, jolle minä olen se tärkein.. Kaipaan jotain sellaista, mitä en ole vielä ehkä edes koskaan saanut.. tasavertaista kumppanuutta toisen ihmisen kanssa.
En siis koe jääväni mistään paitsi, tai olevani ilman mitään nyt..
Nyt on mahdollista ehkä jonain päivänä löytää vielä normaalin elämän, normaalin parisuhteen, ja ehkä joskus lapsenkin, (vaikka en vielä 100% varmasti tiedäkään haluanko niitä) mutta lapsia en olisi voinut exäni kanssa edes harkita. En itseni, enkä varsinkaan lapsen takia. Vaikka niistä kyllä niinä ensimmäisinä, hyvinä vuosina puhuttiinkin, ja haaveiltin, mutta ei, ei enää moniin vuosiin.

Lisäksi, pääsin lähtemään, tajusin irroittautua - ennen kuin oma mielenterveyteni kärsi tästä, onneksi.