Tuntuu hassulta, että 3-kymppisenä joutuu melkein opettelemaan kaiken uudelleen, tai ei sentään kaikkea, mutta, elämään.. Sen että on muutakin elämää kuin koti, ja siellä puoliso..
Viimmeiset neljä vuotta ovat kuluneet pääosin kotona.. puolison kanssa. Eikä siinä mitään, mä en ole koskaan ollut mikään bilehile, ja en todellakaan haluaisi joka päivä tai edes joka viikonloppu olla jossain ryyyppämässä, bilettämässä ja rälläämässä, ne ajat ovat kohdaltani ohi, jos niitä nyt varsinaisesti on koskaan ollutkaan. Minusta on ihanaa olla oman rakkaan kanssa kotona, puuhailla jotain pientä yhdessä esim. kokkailla, katsella leffaa, tai ihan vaan olla, vaikka molemmat tekisivät omiakin juttujaan. Tai, tehdä puolison kanssa jotain yhdessä, lähteä vaikka kävelylle, leffaan, keikalle kuuntelemaan musiikkia tms. Mutta, jos se, että joskus (kolme- neljä kertaa vuodessa) haluaisi lähteä tyttökaverinsa (tai tyttöporukassa) kanssa jonnekin, jos se on puolisolle kamalaa, ihan ylisepääsemätöntä. Entisessä suhteessani oli siis tilanne, että puolisoni ei koskaan siis suoraan kieltänyt minua lähtemästä, mutta.. Niin, asianhan voi ilmaista hienotunteisesti ja kautta rantain niinkin, että toinen ymmärtää ettei ole lähtemistä, tai siitä seuraa mökötystä, vittuilua ja päiväkausia jatkuvaa henkistä väkivaltaa.
Tämä kaikki kontrollointi ja muu, oli varsin kausittaista, riippuen ex-puolisoni mielenterveydestä (tai sen puutteesta). Oli joskus aikoja, että kaikki oli oikeasti hyvinkin.
Viimmeiset neljä vuotta ovat kuluneet pääosin kotona.. puolison kanssa. Eikä siinä mitään, mä en ole koskaan ollut mikään bilehile, ja en todellakaan haluaisi joka päivä tai edes joka viikonloppu olla jossain ryyyppämässä, bilettämässä ja rälläämässä, ne ajat ovat kohdaltani ohi, jos niitä nyt varsinaisesti on koskaan ollutkaan. Minusta on ihanaa olla oman rakkaan kanssa kotona, puuhailla jotain pientä yhdessä esim. kokkailla, katsella leffaa, tai ihan vaan olla, vaikka molemmat tekisivät omiakin juttujaan. Tai, tehdä puolison kanssa jotain yhdessä, lähteä vaikka kävelylle, leffaan, keikalle kuuntelemaan musiikkia tms. Mutta, jos se, että joskus (kolme- neljä kertaa vuodessa) haluaisi lähteä tyttökaverinsa (tai tyttöporukassa) kanssa jonnekin, jos se on puolisolle kamalaa, ihan ylisepääsemätöntä. Entisessä suhteessani oli siis tilanne, että puolisoni ei koskaan siis suoraan kieltänyt minua lähtemästä, mutta.. Niin, asianhan voi ilmaista hienotunteisesti ja kautta rantain niinkin, että toinen ymmärtää ettei ole lähtemistä, tai siitä seuraa mökötystä, vittuilua ja päiväkausia jatkuvaa henkistä väkivaltaa.
Tämä kaikki kontrollointi ja muu, oli varsin kausittaista, riippuen ex-puolisoni mielenterveydestä (tai sen puutteesta). Oli joskus aikoja, että kaikki oli oikeasti hyvinkin.
Oliko kyse sitten kontrollonnoin halusta, mustasukkaisuudesta, vai siitä, ettei minulla saisia olla elämässäni muita ihmiskontakteja kuin hän.. vai ehkä niistä kaikista. Vaiko pelkästään hänen mielenterveysongelmistaan? En tiedä.. mutta raskasta se joka tapauksessa oli. Luottamuksesta tuon ei pitänyt olla kiinni, kummallakaan.. molemmat olimme ehdottomia ex-mieheni kanss siinä, ettei ole muita kumppaneita, ja luotimme toisiimme tässä asiassa täysin.
Joskus sain huudot siitä, että juttelin äitini kanssa puhelimessa.. ja auta armias, jos olin puhelimessa, kun hän tuli esim. töistä kotiin.. se se vasta kamalaa olikin, koska, hän ei voinut tietää mitä olin jutellut ja kenen kanssa.
Nyt olen kolmekymppisenä tilanteessa, että olen ensimmäistä kertaa moniin moniin vuosiin sinkku (olkoonkin, että ihastumista on ilmassa, mutta se ei kuulu nyt tähän), ja yksin.. Saan tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa ja milloin huvittaa..
En ole asunut vielä kauaakaa erossa ex-puolisostani, ja avioerokaan ei ole vielä virallinen, mutta henkisesti tämä on ollut minulle tosi tärkeää aikaa. En edes tiedä, kuinka kauan olisin enää jaksanut entisessä suhteessani, tuskin kovinkaan kauaa.. ehkä kyse oli viikoista, ehkä kuukausista.. mutta mihin se olisi päättynyt, sitä en tiedä, enkä ehkä haluakaan pohtia, tai ehkä en vain ole siihen valmis, ainakaan vielä.
En ole asunut vielä kauaakaa erossa ex-puolisostani, ja avioerokaan ei ole vielä virallinen, mutta henkisesti tämä on ollut minulle tosi tärkeää aikaa. En edes tiedä, kuinka kauan olisin enää jaksanut entisessä suhteessani, tuskin kovinkaan kauaa.. ehkä kyse oli viikoista, ehkä kuukausista.. mutta mihin se olisi päättynyt, sitä en tiedä, enkä ehkä haluakaan pohtia, tai ehkä en vain ole siihen valmis, ainakaan vielä.
Kaikista tärkeintä on nyt kuitenkin se, että olen turvassa... vai olenko?
No, ainakaan kukaan ei kotona jatkuvasti hauku, vähättele ja alista, tai tee fyysistä väkivaltaa, ei tarvitse enää peitellä mustaa silmää, katkenneita kylkiluita tai mustelmia..
No, ainakaan kukaan ei kotona jatkuvasti hauku, vähättele ja alista, tai tee fyysistä väkivaltaa, ei tarvitse enää peitellä mustaa silmää, katkenneita kylkiluita tai mustelmia..
Miten minusta alkoi juttuasi lukiessani tuntua, että sinun olisi syytä kaksikin kertaa miettiä ennen kuin toteutat seuraavan suhteen, siis vaikka sen kanssa, josta kerroit "ihastusta on ilmassa".
VastaaPoistaEn todellakaan käsitä kaltaisiasi "suin päin suhteeseen"-naisia, jotka eivät mitään huonoista kokemuksistaan opi. Hanki oma asunto äläkä heti luovu siitä, jos tapaat jonkun. Älä myöskään heti anna avaintasi ensimmäiselle, joka vastaan kävelee. Näillä eväillä pärjää pitkälle.
Ei se, että ihastusta on ilmassa, tarkoita sitä, että olisin aloittamassa uutta, ainakaan vakavaa suhdetta kenenkään kanssa.
VastaaPoistaEn ole. Haluan parantaa haavani,aivan rauhassa. se että minulla on pientä ihastusta johonkuhun, ei tarkoita sitä, että olisin haaveilemassa "alttarille menosta" vielä vuosikausiin, ei siitä ei todellakaa ole pelkoa.
Mutta, mielestäni ei myöskään ole väärin, jos tapaan ihmisiä, joita en ole voinut/saanut tavata vuosiin, tai tutustun uusiin ihmisiin ja alan taas elämäään, omaa elämääni.
Huh, pitää oikein istua alas lähemmäs ruutua ja kommentoida sinulle. Ensinnäkin kiitos, että olet näin rohkeasti kertonut kokemastasi. Se on tärkeää muille ja toivon, että voin jakaa kanssasi jotain. Kun luin ensimmäistä tekstiäsi niin tuntui ihan sille kuin olisin itse kirjoittanut sen. Minulla on myös tässä takana suhde, jossa mies tuli väkivaltaiseksi. Ja miten hän tosiaan tuli ja tuijotti ja mulkoili aivan silmieni edestä, aivan hulluksi oli mennyt. Muuten niin ihana romanttinen mies. Hajottaa lasit ja kaiken mitä saa käsiinsä.
VastaaPoistaMinäkin olen 3-kymppinen ja asun yksin tällä hetkellä selviämässä kaikesta. En ymmärrä tuota ensimmäistä kommenttia sinulle, missä sinusta tehdään suin päin suhteeseen syöksyvä ihminen. Minä en näe sinussa mitään sellaista. Minä olen syntyny sellaisiin olosuhteisiin, etten ole eläissäni nähnyt tappelua en edes snäkärijonossa. Kun omassa suhteessa alkoi tulla sellaista, en ottanut sitä oikein tosissaan kuin vasta sitten kun se toistui tarpeeksi monta kertaa. En osannut tajuta yhtään mitä tapahtui ja miksi.
Meillä kuvio oli se, että minä olin mustasukkainen ja osasin vahdata miestä, mutta minä en ollut kertaakaan väkivaltainen. Minussa ei ole sellaista ihmistä edes, joka rikkoisi mitä tahansa esineitä. No sanotaan, et aika pitkälle pitää mennä jos minä alan rikkoa paikkoja. Se on niin äärimmäistä, etten usko sellaiseen meneväni normiriidan aikana. Myös mieheni osasi olla jonkin verran mustasukkainen, mutta hän ei kyllä tuonut sitä esiin, eli hän toimi terveemmällä tavalla. Minä olin se, jonka mustasukkaisuus muuttui vahtaamiseksi ja sairalloiseksi, ei niin vahvasti ollenkaan kuin sinun miehelläsi, mutta ihan tarpeeksi vahvasti kuitenkin, että se häiritsi suhdetta. Se oli joko minun mustasukkaisuuteni tai muu ärsytys, joka sai mieheni väkivaltaiseksi. Tätä on hyvä miettiä jälkeenpäin. Ainakin hän tuli aggressiiviseksi jos alkoi pelätä omaa huonouttaan, ettei kelpaa minulle. Ja hän kai piti mustasukkaisuutta epäluottamuksen osoituksena hänelle, mikä taas sai hänet pelkäämään koko suhteen takia. Tai ihan kaikkea en tästä ymmärrä.
Oliko sinussa itsessä jotain joka sai miehesi ärsyyntymään? Vai oliko se pelkästään hänen mustasukkaisuus...?
jatkuu
jatkuu
VastaaPoistaItse tulin asumuseron jälkeen siihen tulokseen, että tällaiset ongelmat pitää ratkaista täysin ennen kuin jatkaa suhdetta kenenkään kanssa. Ihan selvääkin selvempää olisi, että sinun miehesi pitäisi päästä ammattiauttajalle ja sinusta en osaa sanoa. Itse olen menossa - sain vasta syksylle ajan. Minun mies taas on käynyt jo psykologilla, mutta hän ei ole keskustellut sen kanssa muusta kuin siitä mitä parisuhde on, mutta hän ei ole uskaltanut alkaa puhua omasta väkivaltaisuudestaan. Muutenkin suhteen aikana vähätteli sitä. Sanoi, että jos minä satutan häntä henkisesti niin hänellä on oikeus satuttaa fyysisesti, koska se henkinen sattuu yhtä paljon. Minä oon kyllä hieman toista mieltä. Mutta voihan se olla, että naiset kestää paremmin henkistä väkivaltaa.
Meillä asiat on parantuneet ja niitä ollaan opeteltu käsittelemään yhdessä, kun on tullut etäisyyttä niille. Saa nähdä mihin suuntaan tästä nyt liikutaan. Meillä on sujunut tapaamiset aika hyvin, että kerkesin jo hetkeksi unohtaa sen kamalan olon, kun piilottelet repussa vaatteita lähtövalmiina jne. Mutta silti molemmilla on varovaisuutta. Uskon, että meidän suhde loppuu sitten kun on sen aika. Mutta olen miettinyt myös, että miksi se jatkuu.
Onko kyse itsearvostuksesta? Pitäisi valita ihminen, joka kunnioittaa sua ja kohtelee sua hyvin? Minulla on yksi ystävä, joka olisi valmis elämään minun kanssa, mutta minulla ei ole minkäänlaista vetoa häneen enkä pysty kuvittelemaan enempää seksuaalista vetoa kuin on mieheeni. On siis kinkkistä yrittää sammuttaa tunteet ja päättää. Se ei ole ihan niin yksinkertaista. Kun mieheni on näyttänyt paljon myös helliä puolia ym. Hänen psykologikäyntinsä loppuivat ja hän sanoi, ettei mene enää koskaan psykologille. Hänen suhtautuminen siihen oli kai todella pliisua, eikä ole tainnut ottaa vastuuta ja tehny töitä opetellakseen virheistä. Jääräpää luulee, että asiat menee niin kuin hän on kaikesta ajatellut ja vetänyt johtopäätöksiä.
Minä odotan psykologia. Ja yritän etsiä muita olkapäitä. Ehkä sitten saan asioita selkeämmiksi. Ja saatan sanoa miehelleni, etten lähde suhteeseen ennen ku ollaan käyty myös pariterapiassa ja että hänen väkivaltaisuus on vähän valottunut. Minä taas olen oppinut tajuamaan mistä mustasukkaisuuteni on tullut. Ainakin osittain. Se saattaa olla jotain ihan muuta kuin mustasukkaisuutta. Voin kertoa siitä toiste. Jos pystyisin ehkä valottamaan miehesi mustasukkaisuuden syitä...mitä siellä onkaan ollut taustalla. Itse toivon pääseväni siitä eroon. Ainakin olen oppinut paljon.
Anonyymi:
VastaaPoistaNiin.. Oliko minussa jokin joka sai miehen ärsyyntymään..? aiheutinko itse lyönnit ja hakkaamisen..? oikeutinko miehen tekemään sen..?
"riitaan tarvitaan kaksi"-sanonta, pitää usein paikkansa.. meilläkin, piti kyllä. Enkä varmasti voi väittää olevani syytön jokaiseen riitaan, väittelyyn tai löyntiin, silti väitän, että suurimpaan osaan kyllä, kuulostipa se miten typerältä tahansa.
mieheni mielenterveyden ongelmat olivat varmasti yksi iso osa riitojen aiheuttajina, juuri esimerkiksi se, että hän sai kauheita kilareita siitä jos puhuin esim. äitini kanssa puhelimessa. Enkä haukkunut miestäni puhelimessa esim. "taas x teki sitä ja sitä". vaan vaihdoimme äitini kanssa normaalisti kuulumisia.
mutta hienoa kuulla, että sinä olet saanut elämääsi ainakin sen verran järjestykseen, ja itsellesi omaa aikaa, ja rauhaa, miettiä mitä tehdä ja mihin ratkaisuun lopullisesti suhteen kanssa päätyä.
Se on muiden niin helppo sanoa "jätä se sika!" tyylisiä komentteja. Varsinkin, jos ei koskaan ole elänyt väkivaltaisessa parisuheessa. Monikaan ei tajua, ettei tilanne todellakaan aina ole niin mustavalkoinen..
Hei, löysin taas sivullesi. Laitoin sen kirjanmerkkeihini. Minä asun nyt erillään ja ollaan saatu hoitoa. Yleinen syyttäjä vie asiaa eteenpäin ja käräjille kyllä taitaa mennä. Saa nähdä miksi minun roolini siinä jää. Asiaa ollaan puitu ja mies tehnyt kaikkensa ollakseen minun. Hän on omien sanojensa mukaan antanut oman elämänsä minulle. Se ei kuulosta oikeen järkevälle, että kenenkään pitäisi oma elämänsä tyyliin uhrata toiselle. Itse olen nostattanut oman arvon tuntoa ja se tekee kutaa. Olen osannut vetää nyt rajoja ja sanoa, että en perusta perhettä ellei hänen suhtautumisensa omaan väkivaltaisuuteensa muutu. Hän käy auttajalla, mutta käy siellä vaan minun takia suurinpiirtein, ei itsensä. Eli homma ehkä tulee jumittamaan hänen kohdallaan vielä. Ollaan oltu yhdessä, tosi vaikea päästä eroon ja unohtaa! Nyt olen sellaisia puhellut. Mutta huomaan että hänen kanssa ollessaan olen sulkeutunut ja en uskalla olla enää niin vapaa. Ehkä tästä vähitellen. Ihanaa kuitenkin että olen juuri tässä ja saan asua rauhassa. Vielä ei ole esiintynyt mitään sellaista, että mies vainoaisi. Mutta ties vaikka olisi vielä edessä.
VastaaPoistaMitä sinulle kuuluu ja teille muille?