Raiskaus

Raiskaus mielletään hyvin usein, joksikin mitä tapahtuu festareilla, kaljateltan taakse sammuneille tytöille, tai väärällä seudulla pimeille kujille eksyneille turisteille.(Eikä seuraavan kirjoituksen todellakaan ole tarkoitus vähätellä edellämainittuja raiskauksia, tai muita väkivallantekoja!)
Mutta, entäpä, jos se tapahtuu omassa kodissa?

Itselleni sitä sattui niin monta kertaa, etten jaksa edes yrittää lasken, kymmeniä kertoja joka tapauksessa.
Miten sitten on mahdollista raiskata ketään kotonaan? Kyllä se on, Jos ihmistä (uhri tässätapaussa) on alistettu henkisesti pidemmän aikaa, kuukausia, tai jopa vuosia. Silloin on henkisesti siinä tilassa, ettei voi ja/tai uskalla laittaa vastaan, ei suullisesti eikä varsinkaan fyysisesti tilanteessa jossa toinen vaatii seksiä, vaikka ei sitä itse halua.



"20 luku. Seksuaalirikoksista

1 §. Raiskaus. Joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa, on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

Raiskauksesta tuomitaan myös se, joka saatettuaan toisen tiedottomaksi taikka pelkotilaan tai muuhun sellaiseen tilaan, jossa hän on kykenemätön puolustamaan itseään, käyttämällä puolustuskyvyttömyyttä hyväkseen on sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan.

Yritys on rangaistava."

Eli, kuten lakikin sanoo, "taikka pelkotilaan.." Raiskauksessa ei aina siis todellakaan ole kyse fyysisestä väkivallasta.


Itselläni tilanne oli nimenomaan tuon kaltainen, pelkäsin ja tiesin, että jos koettaisin laittaa vastaan, joko sanallisesti tai fyysisesti, seuraukset olisivat paljon pahemmat.. Lyömistä, kuristamista, hakkaamista, potkimista, uhkaamista..
Koin siis parhaaksi olla hiljaa, ja antaa kaiken tapahtua. Koetin olla ajattelematta mitään, ja elää toivossa että ex-mieheni lopettaisi pian.
Jälkeenpäin oloni oli aina saastainen, eikä se niinkään johtunut fyysisestä loukkauksesta, vaan paljon enemmän siinä oli henkistä pahaa oloa.

Mietin usein vielä näin jälkeenpäin, että miksi annoin tilantee mennä noin pitkälle, ja miksi se meni niin pitkälle. Mutta, se kaikki nivoutuu suurimmaksi osaksi siihen henkiseen alistamiseen, juuri siihen Zombi-oloon, josta muutaman kirjoitus sitten mainitsin.

Joulu

Joulu, se alkaa lähestyä pikkuhiljaa, jouluhössötys ja sähellys, vaikka oikeastaan inhoan sitä, että kaupoissa soi joululaulut jo lokakuussa, mummot tappelevat viimmeisistä suklaarasioista, ja lapset kitisevät kuumissa toppahaalareissaan vanhempien koettaessa ostaa salaa barbeja ja legopaketteja..
Jotenkin kuitenkin tänävuonna kaikki on toisin.

Ehkä se johtuu siitä, että tämä on ensimmäinen joulu pitkään aikaan yksin. Aikaisemmat joulut olen viettänyt mieheni kanssa joko vanhempieni luona, hänen vanhempiensa luona tai mieheni tyttärien kanssa kotona.

En toki koskaan ole vihannut joulua, pitänytkin siitä, mutta, nyt alan silti ehkä entistä enemmän nauttia siitä. Saan tehdä juuri sellaisen joulun itselleni kuin itse haluan. Syödä silloin kuin huvittaa, avata paketit tai katsoa tv:tä kun haluan.. Tai käpertyä sohvaan ja nauttia lahjasuklaasta ja -kirjasta kynttilänvalossa.
Tämä joulutohina saa minut ajattelemaan jotain muuta, ja olen huomannut ensimmäistä kertaa kuukausin.. minähän hymyilen.
Vaikka en minä vielä ole valmistellut joulua itselleni, onhan siihen vielä kuukausi aikaa. Mutta, jo pelkkä ajatus siitä, ehkä osaan pitkästä aikaa nauttia joulusta :).

On silti omituista ne tunteet joita olen viimmeisen parin viikon aikana tuntenut, jostain syvältä sisimmästäni tulee muisto, että tältä tuntuu kun on hyvä olla, on hyvällä päällä ja hymyilyttää. Ehkäpä minäkin vielä löydän syyn jatkaa.

silti pelkään koko ajan, että tulee ja rikkoo tämän kaiken.. että joku mäjäyttää nyrkillä päin näköä, ja sirpaleet leviävät ympäriinsä. Koettaessani kerätä niitä, ja liimata takaisin kasaan, viillän sormeni auki, ja parantelen haavoja taas pitkään, yksin ja muilta salaa.

Ero

Avioero tuli virallisesti voimaan.

Olen onnellinen, tai jos en nyt ihan onnellinen siitä, ainakin helpottunut ja tyytyväinen.
Tämä ehkä päätti yhden luvun elämässäni. Ehkä vielä voin tästä joskus jatkaa eteenpäinkin, toivottavasti.
Ratkaisu päätyä avioeroon oli rankka, mutta loppujenlopuksi kaikkien kannalta oikea. Minun, mieheni, ja mieheni lasten. Toivottavasti kaikilla on parempi näin.


Muutamana viime päivänä olen miettinyt, mitä mahtaa kuulua mieheni tyttärille, miten he eromme ottivat? Mitä mieheni on heille tästä kaikesta kertonut?

Joskus huomaan, että minulla on jopa ikävä heitä. Olivathan he kiinteä osa elämääni yli viisi vuotta. Kyllä minä niihin lapsiin kiinnyin, ja välitin heistä paljon, kuulustelin läksyjä, olin mukana harrastusjutuissa, kävimme yhdessä retkillä, näyttelyissä ja museoissa. En ollut heille mikään äidin korvike, enkä halunnutkaan olla, mutta turvallinen aikuinen ja kaverikin, kuitenkin.
Oma lähtöni yhteisestä asunnostamme tuli kuitenkin sen verran nopeasti, ettemme mitenkään etukäteen kertoneet mieheni lapsille erosta. Mietin välillä, miten lapset ottivat erouutisen ja mitä mieheni heille erosta tai sen syistä kertoi.


Loppujen lopuksi on kai pääasia se, että se kaikki loppui.
Keväällä kuitenkin, paljon enemmän kuin yhden tai kaksi kertaa, kävi mielessäni itsemurha.. Vaikka olenkin aina kliseisesti ollut sitä mieltä, että "itsemurha ei ole ratkaisu". Mutta pelon ja ahdistuksen käydesä yhä voimakkaaksi,ja se uuvuttaessa sinut taistelussa jättimäisiä tuulimyllyjä vastaan, samalla kun koetat selvityä paperisodasta ja lakipykäläviidakosta läpi, alkoi iskeä epätoivo ja pelko. Ja tuntui, ettei kummastakaan niistä päässyt oikein mitenkään eroon.
Onneksi minulla oli ystäväni, auttoivat jaksamisessa sen yli, ja.. tänään saan juhlistaa sitä, että avioeromme on virallista. Sen kunniaksi voisin ottaa lasin hyvää punaviiniä ja nauttia syksyn pimeästä illasta.

Herätys!

Olisko minun pitänyt herätä, olisiko minun pitänyt herätä suhteemme huonoon tilaan jo kauan ennen kuin se meni niin pitkälle kuin meni? Luultavasti olisi, mutta kuinka paljon sitä onkaan valmis antamaan anteeksi, unohtamaan ja jatkamaan uudelleen.

Muistan sen, kun aloin pelätä nukkumaan menemistä, aloin pelätä iltaa, aloin pelätä nukahtamista, aloin pelätä nukkua öisin, kun miehenikin nukkui.

Se alkoi siitä, kun heräsin eräänä yönä siihen, että tunsin voimakkaan iskun olkapäässäni, sitten kyljessäni,taas olkapäässä, selässä, potkun reidessä.. Kohta olinkin jo hereillä, ja vetäydyin peiton alle turvaan, pingottaen peittoa pääni yli kireälle niin, ettei hän erottaisi missä kohtaa vartaloni peiton alla on.
Heräsin, heräsin kirjaimellisesti siihen, että mieheni pahoinpitelee minua.
voiko enää pelottavampaa olla, omassa kodissa, omassa sängyssä?

Ja mikä ehkä kaikkein pahinta, tämä ensimmäinen kerta kun heräsin yölliseen hakkaamiseen sattui vielä sellaisena yönä, kun mieheni tyttäret olivat meillä yötä. Ennen tätä kertaa hän oli pitänyt visusti huolen siitä, että jos lapset olivat meillä, hän ei minuun koskenut, ja niinä päivinä ja öinä tiesinkin olevani turvassa. Hän ei halunnut lastensa näkevän mitä meille tapahtui, ja oikeinhan se olikin.
Itse tajusin silloin ehkä ensimmäisen kerran miten pahaksi tilanne oli päässyt, tosin, sen jälkeenkin suhteemme jatkui vielä pitkään, ja nämä yölliset hakkausherätykset yleistyivät pelottavan paljon. Mutta silti, silloin- aamuna jolloin menin hakattuna ja kyljet kivusta vihloen lapsien kanssa aamupalalle, tajusin että tämä on mennyt todella pahaksi.

Monen monta yötä valvoin mieheni vieressä, katselin hänen nukkumistaan ja koetin sinnitellä hereillä mahdollsimman pitkään, ollakseni valmiina pakenemaan, jos hän sattuisi heräämään ja alkamaan hakata. Jossain vaiheessa aamyötä silti aina nukahdin, koska heräsin aamulla herätyskelloon. Jossain vaiheessa aloin valvoa öitä tietokoneella, ja koetin nukkua niin paljon kuin mahdollista päivisin ja aina kun mieheni oli poissa kotoa. Vaikutus heijastui koko ajan lisää normaaliin elämään, asioiden hoitamiseen ja kavereiden tapaamiseen. Tottakai se vaikuttti.. jos nukuin jokaisen hetken päivästä varastoon, en voinut koskaan tietää, uskaltaisinko nukkua seuraavana yönä.

Zombi?

Taas olen pohtinut pienen pääni turvoksiin siitä ajatuksesta, että entä jos minä olisin voinut jotenkin välttää ne tilanteet, kun tuli riitaa, joka kärjistyivät lähes aina väkivallaksi sekä henkiseksi, että fyysiseksi.Saanko edes koskaan tietää sitä, olisinko voinut toimia toisin?
Tiedän että olen pohtinut samaa asiaa aikaisemmissakin kirjoituksissani, muutamaankin otteeseen. Mutta, ei siitä vain pääse yli ajatuksesta, että entä jos minä itse olen syyllinen kaikkeen siihen mitä tapahtui? Vatkaan ajatusta edes takaisin.. mietin, olinko minä se mielenterveysongelmainen, eikä mieheni.
Tuntuu että joka toinen päivä olen varma, että syy on minussa, joka toinen päivä olen varma että se on exässäni.
Vanha sanonta sanoo että "riitaan tarvitaan aina kaksi?". Mutta, onko se todella aina niin?

Vai vaikuttiko siihen mieheni mielenterveysongelmat ja siitä johtuvat persoonallisuuden häiriöt. Ne olivat varmasti yksi iso asia, joka vaikutti suhteeseemme, niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla.
On pelottavaa ja käsittämtöntä, miten pienet asiat voivat muuttaa rauhallisen ruokailuhetken täydeksi helvetiksi. Lasin kolahtaminen pöytää vasten saattaa olla riittävä syy antaa turpaan. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa, ettei omalla tekemisellä tai tekemättä jättämisellä ole enää merkitystä, se selkäsaunan syy revitään jostain jokatapauksessa.
Mutta luulen, että jos suhteessa häneen ei olisi ollut fyysistä väkivaltaa, olisi siitä ollut hyvin paljon vaikeampaa irtautua. Kaikesta huolimatta rakastin häntä. Henkinen väkivalta voi olla paljonkin pahempaa kuin fyysinen, myös siksi, että useimmat fyysisen väkivallan uhrit lähtevät suhteesta jossain vaiheessa, useimmat henkisen väkivallan uhrit eivät, koska ovat niin alistettuja, peloteltuja ja uskoteltuja omaan zombi-rooliinsa.

Onko niin, että tälläisessa suhteessa eläminen ja siihen jääminen johtuu usein henkisen väkivallan onnistumisesta. Siitä, ettei toinen enää uskalla lähteä, tai halua, tai pysty, kun on niin alisettu. Toinen on saatu uskomaan uskomattomia valheita siitä, miten huono ja kyvytön ihminen on, kyvytön tekemään mitään tai päättämään mistään, edes omasta elämästään.. varsinkaan siitä.

Naapurit

Minulle tulee kylmä fiilis, ja kuitenkin samalla suuttumus, kiukku ja viha kuumottavat sisintäni.

Kuuntelen miten naapurini paiskoo avo/aviovaimoaan taas ympäri asuntoa, välillä kuuluu huutoa, itkua ja tavaroiden paiskomista. Sitten ei mitään. Taas hetken kuluttua lisää paiskomista ja huutoa.
Mietin monta kertaa käsi puhelimella, mietin minuutin, vielä toisen, ja siirrän puhelimen syrjään. Metelöinti alkaa taas, ja käteni eksyy uudelleen puhelimelle. Emmin, ja peräännyn taas. Olenko pelkuri?
Mietin soittavani poliisille, jotta tilanne ruhoittuisi. Mutta samalla mietin, miten paljon poliisien tulo voi tilannetta pahentaa.. Ei ehkä juuri sillähetkellä. Mutta entä kun poliisit lähtevät? Tai jos vievät riehuvan osapuolen pois, ja kun tämä pääsee putkasta takaisin kotiin.. Kyse ei ole siitä, etten välittäisi, tai etten haluaisi puttua, mutta siitä, että tiedän, miten tilanne voi pahentua, jos siihen joku muu puuttuu.
Tälläkertaa en soittanut, meteli lakkasi. Ovi kävi rappukäytävässä ja joku alkoi laskeutua nyyhkyttäen portaita. Toivottavasti naisella on paikka minne mennä.

Ystäväni pyysi minua lähtemään kanssaan erääseen seminaariin: 6.10.10 - "Ja ne sanoi että anteeksiantaminen on osa prosessia". Seminaari naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja sen sovitteluun liittyvästä lainsäädännöstä 06.10.10 klo 16.15-19.00. Puhujina oikeusministeri Brax ja Tukinainen ry:n edustaja. Vapaa pääsy. (Pikkuparlamentin kansalaisinfo, Arkadiankatu 3, Hki).
Kyllähän tuonne voisi mennä,ystävääni lainaten: "olisi mielenkiintoista kuulla, mikä on virallisten tahojen mielipide lähisuhdeväkivallasta".

Opettelu jatkuu, ensimmäisiä haparoivia askeleita havaittavissa..

Opettelen unohtamaan, taas, vieläkin..
Saatan joskus huomata, huomata unohtaneeni hänet jopa pariksi päiväksi.
En kaipaa häntä, tai mieti mitä menetän kun emme ole yhdessä. Useimmiten se mitä hänestä on tullut mieleen, on ollut huonoja juttuja, enkä halua että ne enää yllätävät minua, että havahdun ajattelemasta sitä, millaista oli elää hänen kanssaan. Koska ne ajatukset pilaavat koko loppupäivänä. Sen jälkeen, kaikki tuntuu ahdistavalta, pelottavalta ja masentavalta, ei haluaisi edes lähteä loppupäivänä ulos ovesta. Tuntuu että kaikki kadulla tuijottaa juuri minua, on ihan vainoharhaisen pelokas olo. Tuntuu että jokaisen kulman takana joku vaanii juuri minua.

Nyt, kun noita päiviä, että unohdan, ja voin olla ajattelematta, on jo hieman enemmän.. voisin ehkä kuvitella joskus jotain uutta ihmissuhdetta.
Ei, sen ei tarvitse tulla vielä, eikä liian nopeasti, ei todellakaan. Mutta, niin kauan, kuin mielikuvat exästä vaivaavat, en voi edes kuvitella mitään suhdetta, nyt sellaista kykenisi edes ajattelemaan, tai toivomaan.

Olen pikkuhiljaa pääsemässä eroon tavasta tarkistaa monta kertaa ulko-ovi, ennen nukkumaan menoa, että se on varmasti suljettu. Silti, tarkistan joka ilta, että puhelimessani on riittävästi akkua.. Sekin tapa jäi siitä, kun piti miettiä joka ilta, missä tavarat ovat, ja onko puhelimessa riittävästi virtaa, jos joudun lähtemään jonnekin yön selkään.. Alan pikkuhiljaa päästä eroon pelosta, että jos tapaan muita ihmisiä, siitä alkaisi kolmannen luokan mailmansota. Vaikka asun nyt yksin, on tuntunut jotenkin todella kielletyltä tavata muita ihmisiä, olla sosiaalinen. Niinhän se ennen oli. Ehkä mä vielä opin.
Kesällä olenkin ollut sosiaalisempi kuin pitkään aikaan, ja se on tehnyt minulle hyvää.
Muutama päivä sitten, minulle iski varsin voimakkaasti eräs muistikuva.
Istuin ystäväni kanssa juttelemassa, olin majoittanut hänet, kun hän joutui lähtemään miehensä luota pakosalle (olin tällöin vielä oman exäni kanssa yhdessä). Ystäväni puhui juuri noista edellä mainituista asioita, että aina on laukku pakattuna jossain vaatekaapissa/vaatehuoneessa piilossa, ja siellä ainakin vaihtokerta alusvaatteita, hammasharja ja muuta tarpeellista. Että aina pitää huolen, että puhelimen akku on täynnä, ja että kotiavaimet on saatavilla. Ystäväni sanoi jotenkin tähän tapaan. "sulla on kuitenkin hyvä tilanne.. mutta varo, varo sitten, jos sun pitää alkaa pelkäämään, varo sitten, kun sun pitää pitää tavaroita aina pakattuna". Vielä tässä vaiheessa en tajunnut miten lähellä se hetki omassa elämssäni oli..
Tai ehkä tajusin.. näin jälkeenpäin kun mietin, tiesin sen koko ajan, että suhteemme oli lopussa, koetin(mme) tekohengittää sitä puoliväkisin, koska en suostunut myöntämään tilannetta itselleni. Tiesin myös, että tilanne menisi vielä pahemmaksi, jos en tekisi asioille jotain.

En vain voi tajuta, miksi en tajunnut lähteä silloin, kun se pelkääminen alkoi. Mutta, ei se ole aina niin yksinkertaista, ei ollenkaan.
Toki, pelkäämään ja miettimään mahdollista eroa olin joutunut ennenkin, mutta en vielä kertaakaan pakkamaan tavaroita valmiiksi, tai lähtemää. Muutama kuukausi tuon keskustelun jälkeen tein sen ensimmäisen kerran..

Haarukka

Haarukka

Olin tehnyt ruoan valmiiksi, kun miehei oli lähdössä töihin. Istuimme keittiössä syömässä, juttelimme tavanomaisia asioita ja mietimme kauppalistaa. Otin puheeksi erään ystäväni (miespuolinen) ja sen, että olisi kiva kutsua hänet, ja hänen tyttöystävänsä vaikka syömään meille. Jostain syystä mieheni raivostui tästä, hän huusi minulle "senkin huora! mitä sulla on sen meneillään sen X:n kanssa??!!". Koetin sitten kauniisti vastata, että "Ei mitään, juurihan sanoin, että voisimme pyytää hänet meille, yhdessä tyttöystävänsä kanssa". Mutta ei, miehei ei enää kuunnellut, hän oli saanut kehrättyä itsensä sopivaan raivoon, ja siitä häntä ei enää palautettaisi ennen räjähdystä. Tiestin tilanteen.. niin monesta aijemmasta kerrasta, osasin varautua, henkisesti ainakin, tulevaan. Hän huusi ja raivosi, hänen mielestään minulla oli ihan liikaa kavereita ja tapasin heitä liikaa. Vielä tässäkin vaiheessa koetin sanoa, että "minähän ehdotin, että he tulisivt käymään, silloin kuin sinäkin olet paikalla". Se oli virhe, siitä hän raivostui lopullisesti.
Mies otti haarukan lautaseltaan, hyökkäsi sen kansssa pöydän yli kohti minua, onnistuin väistämään, koska pöytä oli välissämme.. onneksi. Nousin ja koetin poistua tilanteesta vähin äänin. Mies seurasi perässä ja huusi ja raivosi niin, että sylki kupli hänen suupielessään. Pelkäsin, tiesin, että hän näki pelkoni, ja se tuntui suorastaan kiihottavan häntä, jos nyt ei seksuaalisesti, niin ainakin hänen raivoaan. Koetin estellä häntä, mutta hän heilua haarukan kanssa yhä vain. Vilkaisin sivusilmällä keittiön työtasolle, ja onnekseni tajusin sen olevan tyhjä, esim. veitsistä yms. koska jos niitä olisi ollut käden ulottuvill, hän olisi varmasti sellaisen käteensä napannut. Mies ahdisti minut keittiön ovea vasten ja huusi yhä, hän piteli haarukkaa silmieni korkeudella ja kiroili. Yhtäkkiä hänen kätensä meni suoraksi.. haarukka osui suoraan olkapäähäni, karjaisin kivusta, mutta onneksi olin ehtinyt edes hieman reagoida ja väistää.. Se osui vain puolittain, eikä kovin syvälle.. Minun huutoni ja itkuni, sai miehen raivostumaan entisestään, kuin ärsytetty härkä. Pääsin onneksi pakenemaan vessaan, ja tiesin jo ennakolta, että mieheni menisi tupakkalle parvekkeelle, ja toivoin hartaasti että hän lähtisi sen jälkeen töihin.
Istuin suihkunurkkauksess.. itkin hiljaa ja vapisin. Tunsin miten kipu olkapäässäni tykytti ja sykki, niiskutin ja istuin hiljaa paikoillani. En tiedä miten pitkään. Lopulta nousin, ja riisuduin. Paitani oli veressä, laitoin sen kylmään veteen likoamaan, ja vasta sen jälkeen uskalsin kurkistaa peilistä olkapääni vauroita. Ne olivat vähäisemmät kun olin pelännyt. Haavat eivät onneksi olleet syvät, neljä reikää sievässä rivissä.. Haarukka.
Illalla mieheni palasi töistä, minun haavani olivat kipeät, mutta rupi niihin kasvoi päälle.. niin henkisiin kuin fyysisiinkin. Mieheni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja sitä minäkin yritin, se oli niin paljon helpompaa. Hymyillä, vaikkakin väkinäisesti, ja jatkaa eteenpäin

Mies tuli kotiin töistä, väsyneenä, nälkäisenä ja kiukkuisena. Olin tehnyt ruoan valmiiksi ja huikkasin hänelle eteiseen "tuu syömään, ruoka on valmista!". Mies tulee eteeni synkkä ilme silmissäään, osaan jo aavistaa pahaa. Mutta koetan olla välittämättä siitä, ja toivon että se menee ohitse.
Syömme melkovaitonaisina, mies kertoo muutamalla sanalla työpäivästään. Minä kuuntelen ja vastailen hiljakseen. Puhelimeni soi, vastaan siihen, ja juttelen hetken siskoni kanssa, huomaan mieheni ilmeestä, että vastaaminen ei ollut hyvä idea, joten lopetan puhelun mahdollisimman nopeasti.

Mies alkaa huutaa että olen huora, juttelen täällä kotona kaiket päivät miesten kanssa, kun hän on töissä. Koetan vastata, että siskoni nytkin soitti. Tässä vaiheessa mieheni on hiuksissani kiinni,nenäni edessä, haarukka kädessään ja sähisee että "puhkon sulta huora silmät". Koetan ehdottaa että hän voisi tarkistaa puhelimestani puhelutiedot, niin soitetut kuin vastaanotetutkin, mutta ei se hänelle sovi, ei hän kuuntele.

Mies repäisee minut eteiseen, tuuppaa lattialle ja alkaa potkia, saan muutaman kipeän potkun kylkeeni ja vatsaani. Tärisen pelosta ja kivusta, koetan nousta ja vilkisen toiveikkaana parin metrin päässä olevaa ulko-ovea. Nousen hitaasti ja varovsti, kuuntelen samalla miten mies syyttelee ja huutaa, ryntään ovelle mahdollisimman nopeast... Ehdin. Minä ehdin! Ehdin rappukäytävään ennen kuin mies saa minusta otteeen.
Vasta rapussa tajuan, että ylläni on vain pelkkä virttynyt kotiasu, eli vanha t-paita ja alushousut. Neuvottomana katselen suljettua kotiovea, tälläkertaa avaimet, kännykkä, vaatteet ja kengät jäivät sisälle.. Naapuriin olen ainakin vielä liian ylpeä menemään.Istahdan toivottomana ylös vievien portaiden juurelle ja pitelen kipeää vatsaani. Kuulen kun mieheni avaa ovemme, ja näen miten hän vetää takkia päälleen vielä kun on sulkemassa ovea. "Päästä mut sisään?" kysyn varovasti, mieheni vilkaisee minua vihaisesti, ottaa hiuksistani kiinni, tuuppaa minut eteisen lattialle ja murahtaaa perääni "meen kaljalle".

Annan veden valua pitkin arka ihoani suihkussa, kuuraan itseäni puhtaaksi. Tunnen itseni häväistyksi, likaiseksi.

Seison ikkunan edessä ja tuijotan vastapäisen talon harmaanlikaista seinää. Tiedän ettei mieheni palaa vielä pariin tuntiin lähikapakasta, ja kun palaa, menee varmasti suoraan nukkumaan.
Seison ja mietin, miten pääsisin täältä pois, tästä tilanteesta.



******************************
mut puheet oli pelkkää helinää.
Ystäviään kuinka ystäviksi nimittää,
kun yksikään ei toden tullen jää.

Kadut kaupungin, joskus mittasin,
nuorukainen huoleton.
Nyt mä laahustan, elän noutajan,
se mut saavuttava on.

Kuinka kerran mua pelottanut ei,
ja tuntui etten uuvu milloinkaan.
Voima karkasi - tuuli vei,
tuskin jalan jalan eteen saan.


Yö - Pelkkää helinää

kaipaus?

Kaipaus? Ikävä?

Olen miettinyt viime aikoina paljon.. paljon sitä, kaipaanko ex-miestäni oikeasti?

Olen tainnut päästä ratkaisuun.. tai en tiedä ratkaisusta, ainakin jonkinlainen päätelmä. Mutta ainakin sisälläni ollut tunnemyrsky ja sinne tänne pomppivat ajatukset ovat rauhoittuneet.

Olen tullut siihen tulokseen, että en kaipaa tai ikävöi ex-miestäni, ainakaan enää..
Sitä se tunne oli ehkä tuossa alkukeväästä. Kaipasi toista, toisen läheisyyttä, kosketusta, tuoksua, ihan kaikkea.. Kaikeasta pahasta huolimatta.
Koska olihan meillä joskus niitä hyviäkin hetkiä. Ja eron jälkeen ne tietenkin korostuivat. Joskus tuli sellainenkin tunne että "ihan turhaanhan me erottiin". Onneksi silti jaksoin pysyä kovana, ja olla palaamatta hänen luokseen.
Ehkä se tunne oli sitä, että oli tottunut toiseen, kaikkien niiden viiden vuoden aikana, mitä olimme yhdessä olleet. Kaikesta huolimatta se toinen oli se tuttu ja turvallinen (turvallinen taitaa olla aika korni sana tässä yhteydessä..) ihminen. Luopumisen tuskaa.. pelkoa siitä, mitä kaikki uusi tuo tullessaan.

Erään kaverini kautta olen nähnyt liiankin läheltä sen, mihin vuosia jatkunut "asutaan yhdessä, muutetaan erilleen, asutaan yhdessä, muutetaan erillen.. jnejne" johtaa.. ja mitä se tarkoittaa. Hänenkin kohdallan tilanne oli se, että väkivalta oli viikottaista, ajoittaisina jaksoina jopa päivittäistä. Silti, aina kun he asuivat erillään muutamia kuukausia- puoli vuotta, sen jälkeen he palasivat taas yhteen, jonka jälkeen kuukausi tai pari mene ihan hyvin.. sitten palattiin tuttuun kaavaan, lyömisineen ja kaikkine muineen.
Vaikka näinkin lähellä oli esimerkkki siitä, ettei tuollainen suhde kuitenkaa muutu... ei se onnistu. Silti.. silti sitä palaamista ajatteli itsekin.. Heti viimmeispien lyöntien jälkien parannuttua, sitä alkoi miettiä, että.. "entä jos, jos me vielä kerran yritettäisiin..". Tuli ikävä toista.
Enää ei ole ikävä. Onneksi.
Tunteita häntä kohtaan ei enää ole.

Kaipaan ja ikävöin silti.. haluaisin läheisyyttä, rakastelua, välittämistä, kaipaan kaipaamista. Tunnetta siitä, että on joku jota odotta tai joku joka odottaa minua. Kaipaan läheisyyttä, ihan vaan halimista, yhteisiä äänettömiä hetkiä jonkun kanssa, kun maataan sängyllä, eikä kumipikaan sano mitään, ollaan vain, lähelkkäin..

Opettelen unohtamaan

En edes muista mistä se riita alkoi- en halua muistaa, opettelen unohtamaan...

----------
Tunnen nyrkin iskut vatsassani, koetan suojata päätäni käsilläni, joten vatsani jää paljaaksi. Haluaisin käpertyä sohvalle, ja odottaa kuinka monta nyrkiniskua ja potkua on vielä tulossa, mutta pelkään, että jos jään siihen, en enää heräisi.
Nousen siis, ja toivon ettei hän estä pääsyäni eteiseen tai ovesta ulos. Mieheni raivoaa, huutaa ja karjuu syytöksiään.. niin että sylki lentää hänen suustaan, välillä hän tuo kasvonsa ihan kasvojeni eteen ja tuijottaa vihaa ja inhoa leiskuvat silmänsä aivan kasvoihini kiinni. Samaa aikaan, tunnen taas vihlaisevaa kipua kyljessäni, hän on potkaisut minua. Taitun kumaraa pidellen kylkeäni, ja samalla saan usen nyrkiniskun sarjan päähäni. Horjahdan vasten sohvaa ja saa vielä uuden potkun kylkeeni. Vaikka kuinka koetan purra hammasta ja olla aivan hiljaa, pieni valitus karkaa huuliltani. Siitäkös hän suuttuu taas lisää.. "jos et oo hiljaa, tapan sut.." hän lyö vielä muutama kerran kasvoihini ja poistuu tupakalle.

Istun hetken paikoillani, huohotan. Vavisten käyn kasaamassa vaatteet valmiiksi makuuhuoneesta, otan avaimet ja kännykän mukaani, sekä kännykän laturin, koska se huomaan akun olevan melkein loppu.
Pakenen suihkuun, vessan peilistä huomaan, miten silmäni on mustana, ja kyljessä kengän kokoinen sinivioletti alue, kumartuminen sattuu.. ja arvelen kylkiluuni olevan poikki. Annan kylmän veden valua päälleni, ja toivon sen rauhoittavan edes hieman mustelmien syntymistä.
Kauhukseni tajuan, että on perjantai, ja seuraavana päivänä mieheni veli olisi tulossa käymään kahden lapsensa kanssa. Mietin miten saan silmäni meikattua piiloon.

Tulen suihkusta, mieheni kuuntelee sohvalla kuulokkeet päässä musiikkia ja lukee lehteä. Tiedän saavani olla rauhassa loppuillan ja menen tiskaamaan..
---------

Kun vielä unohtaisi nämä kuvat jotka öisin piirtyvät joskus turhankin elävänä muistista verkkokalvoille.

Lähteä vai jäädä?

Mitä hyvää oli siinä että päätin lähteä.. entä, oliko siinä jotain huonoa?
Mitä hyvää oli siinä, että lähdin, päätin suhteen, pakkasin kamani ja häivyin. Paljonkin, hyvin paljon, jos siinä ei olisi enmmän hyviä puolia kuin huonoja, olisin varmasti vieläkin hänen kanssaan.
Ainakin kaikki haukkuminen, vähättely, kiusaaminen, yletön kontrollointi, elämän rajoitaminen ja mustasukkaisuus, vittuilu, mustamaalaaminen.. Potkiminen, lyöminen, hiuksista kiskominen, veitsellä/asella uhkailu..
Mitä hyvää sitten menetin?
Se onkin vaikeampi kysymys.. koska kaikki se hyvä, mitä meillä joskus oli, siitä on sen verran kauan, että.. en tiedä, jos kysytään viimmeisen kahden vuoden ajalta- melkein kolmen, en varmasti menettänyt yhtään mitään, koska sitä ei ollut.
Mitä sitten joskus oli... Rakastinko tuota ihmistä koskaan? Oliko meillä tulevaisuuden suunnitelmia? Oi kyllä.. rakastin, valtavastikin, ja oli, oli meillä suunnitelmia, jopa siihen asti, että mahdollisten tulevien lasten nimiä oli mietitty. Sitten vain kaikki muuttui.. miksikö? Sen pohtiminen vaatii varmasti jo uuden tekstin. Joka tapauksessa, tuntuu että olen miettinyt itseni hulluuden partaalle, että entä, entä, jos kaikki vika olikin minussa? Tai suurin osa viasta? Vai oliko? Vai saiko hän vain minut uskomaan, että niin oli?
Jos hän ei kerran ollut minulle viimeisinä aikoina enää rakas tai kumppani, vaan pikemminkin epämieluinen kämppis, jonka kanssa oli pakko asua saman katon alla.. Niin, miksi joskus vieläkin kaipaan häntä?
Mitä enemmän ja pidempään aloittelen omaa elämääni, omilla siivilläni, minusta tuntuu, etten kaipaa hänä, vaan kaipaan läheisyyttä, rakkautta, kumppania, jotain joka on minulle tärkeintä, ja jotain, jolle minä olen se tärkein.. Kaipaan jotain sellaista, mitä en ole vielä ehkä edes koskaan saanut.. tasavertaista kumppanuutta toisen ihmisen kanssa.
En siis koe jääväni mistään paitsi, tai olevani ilman mitään nyt..
Nyt on mahdollista ehkä jonain päivänä löytää vielä normaalin elämän, normaalin parisuhteen, ja ehkä joskus lapsenkin, (vaikka en vielä 100% varmasti tiedäkään haluanko niitä) mutta lapsia en olisi voinut exäni kanssa edes harkita. En itseni, enkä varsinkaan lapsen takia. Vaikka niistä kyllä niinä ensimmäisinä, hyvinä vuosina puhuttiinkin, ja haaveiltin, mutta ei, ei enää moniin vuosiin.

Lisäksi, pääsin lähtemään, tajusin irroittautua - ennen kuin oma mielenterveyteni kärsi tästä, onneksi.

nightmare before christmas

Kauhukuva siitä, miten entinen puolisoni pitelee keittiöveistä kurkuallani, sormet tiukasti kietoutuneena hiusteni ympärille.. Miten koetan olla hiljaa, yhtään ärsyttämättä, ja käytän jokaisen kallisarvoisen sekunnin sadasosan siihen, että katson missä kännykkäni, avaimeni ja muut tavarat ovat.

Vihdoin puolisoni hellittää otettaa.. vetää veitsen pois kaulaltani, mutta puraisee kipeästi ja lujaa suoraan kurkkutorven kohdalta. iskee muutaman iskun suoraan vatsaani. Lopulta hän päästää otteensa, ja rymistelee parvekkeelle tupakalla.

Haluaisin vajota lattialle, itkeä, vapista, tuntuu että voisin melkein laskea pelosta alleni.
kuitenkin jokin pakottaa minut toimimaan ja käyttämään jokaisen hetken hyväkseni, haalin päälleni vaatteet mitkä ensimmäisenä käsiini osuvat, koska koko tämän episodin alkaessa, olin jo käymässä nukkumaan, alasti sängyssä. Revin päälleni paidan, farkut, kengät ja taskuun puhelimen ja avaimet. Rintaliivien, alushousujen tai sukkien etsimiseen ei nyt ole aikaa.

Seuraava muistikuvani on kaverini luota, patjalta tyhjästä huoneesta. En muista tai tiedä, miten olen päässyt hänen luokseen.
Itken helpotuksesta ja pelosta.. Onneksi oli tälläkertaa turvapaikka minne mennä.

Tuo kuva palaa mieleeni yhä uudestaan, en saa unta..
Ehkä ensi yönä.

minne katosi päivät..

Tuntuu hassulta, että 3-kymppisenä joutuu melkein opettelemaan kaiken uudelleen, tai ei sentään kaikkea, mutta, elämään.. Sen että on muutakin elämää kuin koti, ja siellä puoliso..

Viimmeiset neljä vuotta ovat kuluneet pääosin kotona.. puolison kanssa. Eikä siinä mitään, mä en ole koskaan ollut mikään bilehile, ja en todellakaan haluaisi joka päivä tai edes joka viikonloppu olla jossain ryyyppämässä, bilettämässä ja rälläämässä, ne ajat ovat kohdaltani ohi, jos niitä nyt varsinaisesti on koskaan ollutkaan. Minusta on ihanaa olla oman rakkaan kanssa kotona, puuhailla jotain pientä yhdessä esim. kokkailla, katsella leffaa, tai ihan vaan olla, vaikka molemmat tekisivät omiakin juttujaan.  Tai, tehdä puolison kanssa jotain yhdessä, lähteä vaikka kävelylle, leffaan, keikalle kuuntelemaan musiikkia tms. Mutta, jos se, että joskus (kolme- neljä kertaa vuodessa) haluaisi lähteä tyttökaverinsa (tai tyttöporukassa) kanssa jonnekin, jos se on puolisolle kamalaa, ihan ylisepääsemätöntä.  Entisessä suhteessani oli siis tilanne, että puolisoni ei koskaan siis suoraan kieltänyt minua lähtemästä, mutta.. Niin, asianhan voi ilmaista hienotunteisesti ja kautta rantain niinkin, että toinen ymmärtää ettei ole lähtemistä, tai siitä seuraa mökötystä, vittuilua ja päiväkausia jatkuvaa henkistä väkivaltaa.
Tämä kaikki kontrollointi ja muu, oli varsin kausittaista, riippuen ex-puolisoni mielenterveydestä (tai sen puutteesta). Oli joskus aikoja, että kaikki oli oikeasti hyvinkin.

Oliko kyse sitten kontrollonnoin halusta, mustasukkaisuudesta, vai siitä, ettei minulla saisia olla elämässäni muita ihmiskontakteja kuin hän.. vai ehkä niistä kaikista. Vaiko pelkästään hänen mielenterveysongelmistaan? En tiedä.. mutta raskasta se joka tapauksessa oli. Luottamuksesta tuon ei pitänyt olla kiinni, kummallakaan.. molemmat olimme ehdottomia ex-mieheni kanss siinä, ettei ole muita kumppaneita, ja luotimme toisiimme tässä asiassa täysin.
Joskus sain huudot siitä, että juttelin äitini kanssa puhelimessa.. ja auta armias, jos olin puhelimessa, kun hän tuli esim. töistä kotiin.. se se vasta kamalaa olikin, koska, hän ei voinut tietää mitä olin jutellut ja kenen kanssa.

Nyt olen kolmekymppisenä tilanteessa, että olen ensimmäistä kertaa moniin moniin vuosiin sinkku (olkoonkin, että ihastumista on ilmassa, mutta se ei kuulu nyt tähän), ja yksin.. Saan tehdä mitä huvittaa, miten huvittaa ja milloin huvittaa..
En ole asunut vielä kauaakaa erossa ex-puolisostani, ja avioerokaan ei ole vielä virallinen, mutta henkisesti tämä on ollut minulle tosi tärkeää aikaa. En edes tiedä, kuinka kauan olisin enää jaksanut entisessä suhteessani, tuskin kovinkaan kauaa.. ehkä kyse oli viikoista, ehkä kuukausista.. mutta mihin se olisi päättynyt, sitä en tiedä, enkä ehkä haluakaan pohtia, tai ehkä en vain ole siihen valmis, ainakaan vielä.

Kaikista tärkeintä on nyt kuitenkin se, että olen turvassa... vai olenko?
No, ainakaan kukaan ei kotona jatkuvasti hauku, vähättele ja alista, tai tee fyysistä väkivaltaa, ei tarvitse enää peitellä mustaa silmää, katkenneita kylkiluita tai mustelmia..